Albert Sahlström on Pääkaupunkiseudulta Vaasaan muuttanut nuori viulistilahjakkuus ja Ahti Alavillamo taasen Vaasasta Espooseen opiskelumahdollisuuksien perässä siirtynyt pianistitaituri. Nämä Musiikkijuhlien vuoden nuoret taiteilijat esiintyvät yhdessä Vaasan kirkossa ohjelmassaan romantiikan merkkiteoksia Jean Sibeliukselta, Frédéric Chopinilta ja Beethovenin seuraajaksi tituleeratulta Johannes Brahmsilta, jolta kuullaan viulusonaatti nro 2 A-duuri.

Konserttiin otetaan rajoitetusti yleisöä. Jos haluatte varmistaa paikkanne, pyydämme teitä tekemään varauksen sähköpostitse osoitteeseen info@korsholmmusicfestival.fi. Ohjelmalehti on myynnissä jokaiseen konserttiin 10 euron hintaan. Huom! Tarkasta festivaalin turvallisuusohjeet koronan varalta kotisivuiltamme.

Albert Sahlström, viulu
Ahti Alavillamo, piano

Jean Sibelius (1867–1957):  
Viisi kappaletta viululle ja pianolle Op. 81 (1915–1918)

I Mazurka         

II Rondino          

III Valse             

IV Aubade                                                                                                                                                                             

V Menuetto

Frédéric Chopin (1810–1849): 
Nocturnet 1 & 2 Op. 27 (1836)

I Nro 1 cis-molli                                                    

II Nro 1 Des-duuri  

 
Johannes Brahms (1833–1897): 

Viulusonaatti nro 2 A-duuri Op. 100 (1886)   

I Allegro amabile                                                                                                                                                        

II Andante tranquillo — Vivace                                                                                            

III Allegretto grazioso, quasi Andante    

Kyseessä on ehkä viimeinen "voileipäopus” viululle, mutta välttämättömyys kääntyi tässä tapauksessa myös hyveeksi, sillä kokoelma sisältää Jean Sibeliuksen eräät parhaat yksittäiset viulukappaleet.

Nro 1, Mazurka (1915). Masurkka saattaa olla hyvinkin Sibeliuksen paras salonki- tai show-kappale. Mutta helppo se ei ole sisältäessään laajoja hyppyjä, kaksois- ja sointuotteita, huiluääniä ja pizzicatoja. Teos vaatii täydellistä tekniikkaa ja raffinoitua makua välittyäkseen kaikessa juovuttavuudessaan.

Nro 2, Rondino (Allegretto grazioso; 1917). Tässä Sibeliuksen hurmaavimpiin kuuluvassa viulukappaleessa on rokokoomaista siroutta ja ihastuttavuutta, uutta klassisuutta, joka ei synny yrittämällä, vaan pitkäaikaisesta klassismin ihanteiden omaksumisesta ja sisäistämisestä.

Nro 3, Valse (Poco con moto; 1917). Valssi oli Sibeliuksen lempitanssi, jota hän käytti liki 100 sävellyksessään. Tämä viuluvalssi välttää herkkyydessään tavanomaisuuden, jo siksikin, että sen d-mollimuunnoksessa oleva keskivaihe on kekseliäs. Teos tuo mieleen Tšaikovskin baletit.

Nro 4, Aubade (Andantino con moto; 1918). "Aamulaulun" alun johdantoakordit voi kuulla serenadin laulajan soittimen viritysmusiikkina. Liikkuvamman pääjakson asteikkoleikeissä on mozartmaista keveyttä.

Nro 5, Menuetto (Moderato assai; 1918) on varsinaisen klassisen tanssin sijaan pikemminkin menuetti-parafraasi tai -invokaatio. Sibelius ei kohtele vanhoja lajeja yhtä kubistisesti kuin Stravinsky, mutta tämä menuetti on kaikkea muuta kuin pastissi, sillä Sibeliuksella tuntuisi olevan pyrkimyksenä lajitunnusmerkkien häivyttäminen. (Lähde: sibelius.fi)

Otsikko “nokturno” viittaa yöhön, ja tuli musiikkikirjallisuuteen irlaintilaissäveltäjä John Fieldin kautta. Sen vei huippuunsa Frédéric Chopin, joka sävelsi kaikkiaan 21 nokturnoa. Nämä rakentuvat kaikki laulavalle oikean käden melodialle, jota säestää vasemman käden sointusäestys. Yksinkertaisista lähtökohdistaan huolimatta nokturnojen musiikillinen kunnianhimo on samalla tasolla kuin Chopinin laajamuotoisemmissa teoksissa. Niiden melodiikka on niin dramaattista ja vivahteikasta, että niitä on luonnehdittu pienimuotoisiksi balladeiksi. Nokutorno cis-molli op. 27 nro 1 alkaa haikealla melodialla, johon luodaan jännitteinen tunnelma vaihtelemalla mollin ja duurin välillä. Tämä jännite purkautuu teoksen keskivaiheilla uhmakkaaseen ja sankarilliseen välijaksoon, joka niin ikään sisältää yllättävää vaihtelua duuri- ja mollisävellajien välillä. ABA-rakenteelle tyypillisesti palataan lopuksi alun haikeaan tunnelmaan. Nokturno op. 27 nro 2 Des-duuri kuuluu Chopinin ja koko pianoromantiikan suosituimpiin teoksiin. Aluksi musiikillista kerrontaa leimaa seesteisyys ja melodinen kauneus, mutta välijaksojen myötä musiikin intensiteetti kohoaa tasaisesti, saavuttaen lakipisteensä taistelussa valon ja pimeyden välillä, joka tapahtuu ennen alkumotiivin viimeistä kertausta. Kokonaisuus saatetaan tasapainoon palaamalla lopuksi alun seesteiseen tunnelmaan

Johannes Brahms lomaili Hofstettenissa Thuninjärven rannalla kesällä vuonna 1886, ja kaunis ympäristö innoitti hänet säveltämään kolme merkittävää kamarimusiikkiteosta; sellosonaatin op. 99, viulusonaatin op. 100 sekä pianotrion op. 101. Viulusonaattia leimaa vankka positiivisuus ja elämänmyönteisyys, jonka hyvinkin voi ajatella juontavan juurensa levollisesta lomaympäristöstä, jossa se sävellettiin. Sonaatin poikkeuksellisen rikas melodisuus käy ilmi heti ensimmäisen osan alusta, jossa pianon ja viulun vuoropuheluna esitetään hurmaava pääteema. Brahmsille tyypillisesti romanttinen sävelkieli kuitenkin yhdistyy selkeään muotorakenteeseen, ensimmäinen osa on sonaattimuotoinen, viimeinen osa rondomuotoinen, kun taas toinen osa rakentuu hitaan ja tanssillisen jakson vuorottelulle.     Teoksen soittajille asettamat tekniset vaatimukset ovat säveltäjälleen tyypillisesti korkealla. Lisäksi stemmat on nivottu musiikillisesti tiukasti yhteen, mikä vaatii soittajilta merkittävää yhteissoittokykyä. Soittimellisen taiturillisuuden ja musiikillisen kiinnostavuuden yhdistelmä on kuitenkin myös sonaatin suuren suosion takana, se on nimittäin alusta asti ollut kamarimusiikkikirjallisuuden arvostetuimpia ja esitetyimpiä teoksia.